The magic of Albania

Makedoniasta reissumme jatkui kohti Albaniaa. Matkasimme Makedonian ja Albanian rajalle taksilla ja ylitimme Albanian ja Makedonian rajan kävellen - ensimmäinen kerta, kun olen yrittänyt valtionrajan tuolla tavalla. :D Emme olleet varmoja (krhm, joo, jotkut etukäteen selvittelyt olis ehkä voineet olla kova juttu), kauanko rajalta oli lähimpään kaupunkiin, mutta koska sellainen siinsi horisontissa, päätimme kävellä sinne. Albanian rajalla meidät poimi kuitenkin pian kyytiin paikallinen mies, joka tarjoutui ajamaan meidät Korcëen, josta piti kuulemma lähteä minibussi Beratiin, joka oli seuraava matkakohteemme. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että Albaniassa jokainen ohitse ajava auto voi olla potentiaalinen taksi.

Tervetuloa Albaniaan!

Korcëen päästyämme mies sitten työnsi meidät minibussiin, jonka oli tarkoitus mennä Beratiin. If we only knew.. Olimme paikallisessa minibussissa albaanien keskellä, joista kukaan ei juuri osannut englantia. Kovasti ihmiset yrittivät meille kuitenkin käsiä huitomalla vakuutella, että yes, tämä on minibussi Beratiin Elbasanin kautta. Kukaan ei vaan kertonut (tai sitten ei tajuttu :D), että Elbasanissa meidän pitää vielä vaihtaa bussia. Elbasanissa meidät sitten heitettiin johonkin minibussiin, jonka oli myös tarkoitus ajaa Beratiin. Noh, tämän bussin päätepysäkki oli sitten jokin huoltoasema keskellä ei mitään. Siinä vaiheessa alkoivat kyllä verenpaine sekä hermostusmiskäyrä olla korkealla, koska meillä ei ollut hajuakaan missä oltiin, huoltoasemalla oli vain albanialaisia miehiä joista kukaan ei osannut englantia ja sen lisäksi kello läheni jo kuutta, aka pelättiin, että aurinko alkaa laskea.

Minibussin kuljettaja jäi kanssamme odottamaan linja-autoa, jonka oli tarkoitus mennä Beratiin. Ennen sitä huoltoasemalle ajoi kuitenkin bussi, jossa luki Vlora! Koska tarkoituksenamme oli anyway olla vain yötä Beratissa ja suunnata sieltä suoraan rannikolle,päätimme hypätä Vloraan menevään bussiin (ja siinä vaiheessa mikä tahansa bussi pois sieltä huoltoasemalta olis kelvannut)

Astuttiin sitten isoon bussiin, jossa soi täysillä itämainen poppi ja jonka kaikki matkustajat tuijottivat meitä :D Bussissa oli onneksi paljon ystävällisiä ihmisiä, muun muassa eräs englantia osaava nainen, joka kovasti oli kiinnostunut meistä ja pyysi meitä olemaan varovaisia, kun liikumme kerran vain kahdestaan. Noh, Albania ei olisi Albania, jos tästäkin ei kehkeytynyt pientä draamaa - naisen vieressä oleva mies suuttui naisen varoitteluista ja alkoi huutaa tälle albaniaksi, että tämä antaa pahan kuvan Albaniasta ja albanialaisista ja vain vahvistaa stereotypioita. Näin nainen meille riitaa käänsi.

Vaikka nainen tarkoitti pelkkää hyvää, pystyin myös ymmärtämään miehen suuttumuksen ja stereotypioihin väsymyisen, etenkin sen jälkeen, kun oltiin reissattu maassa ja todettu, että ei missään vaiheessa koettu olevamme jotenkin vaarassa. Huvitti myös, kun lentokentällä eräs puolalainen mies kovasti meitä varoitteli siitä, miten emme saa mennä Albanissa minnekään alueelle, jonka asukasenemmistö onn muslimeita tai kulkea missään pimeällä yksin. Noh, mitenköhän maassa, jossa 60 prosenttia väestöstä on muslimeita, voisi välttää menemästä muslimialueille? ;) Ja ylipäätään, so what? Myönnän kyllä, että muslimaissa yksin reissaavana länsimaalaisena naisena saa kyllä yleensä huomiota, mutta ei se silti tarkoita, että joutuisit raiskatuksi ja kivetyksi. Egyptissä suhteellisen paljon reissaaneena voin todeta, että minua pelottaisi huomattavasti enemmän lähteä yksin naisena kristittyenemmistöiseen Latinalaiseen-Amerikkaan (mikä ei kuitenkaan tule estämään haavettani matkasta sinne ;)) Plus Albaniassa suurin osa naisista kulki minihameissa ja topeissa, eikä islam näkynyt katukuvassa juuri muuten paitsi muutamina moskeijoina.

Mutta joo, se siitä. Pääsimme lopulta siis Vloraan Albanian rannikolle ja sieltä viimein hotelliin, oli aika voittajafiilis yli kuuden tunnin reissaamisen ja säätämisen jälkeen.

Vlorasta matka jatkui seuraavana päivänä kohti Sarandea minibussilla. Siinä vaiheessa olimme jo vähän enemmän perillä siitä, miten Albaniassa asiat toimivat ja marssimme kunnon lipputoimistoon ostamaan liput Sarandeen. Bussimatka kesti parisen tuntia ja maisemat matkalla olivat kertakaikkisen upeat. Voi niitä vuoria ja luonnonkaunista rannikkoa. Bussimatkalla bussi pysähtyi, koska bussikuski halusi pitää puolen tunnin lounastauon. Kerran bussi pysähtyi vaan siksi, että kadulla seisova mies halusi pummia tulta kuskilta. Kovin tiukoilla aikatauluilla Albaniaan ei siis kannata lähteä reissamaaan, etenkään, kun bussipysäkkejä ei ole, ihmiset vaan kokoontuvat tiettyihin paikkoihin kaupungissa, josta bussit yleensä lähtevät.

Seuraavat päivät vietimme sitten Albanian rannikolla seikkaillen ja Sarandessa tukikohtaa pitäen. Matkustaminen oli ihanan spontaania, vaikka myös hidasta. Pysähdyimme vaan pieniin rannikkokaupunkeihin uimaan ja ottamaan aurinkoa. Kotiin pääsi aina jotenkin, sillä joku oli aina valmis tarjoamaan kyytiä. Ei me nyt tietenkään kenenkä tahansa kyytiin noustu, mutta saatiin pummittua kyydit muun muassa ruotsalaiselta pariskunnalta ja saksalaiselta pariskunnalta. Vierailimme myös Blue Eye-nimisessä paratiisissa, jossa kävimme polskimassa +10 asteessa..

Albanian maisemia.

Bussin taukopaikka.

Blue Eye. Miten Balkanilla voi olla niin kaunista luontoa kaikkialla?

Sarandessa asuimme hostellissa, joka oli täynnä pääosin Yhdysvalloista ja Australiasta tulleita matkailijoita. Hostellia pyöritti hurmaava irlantilaisnainen, joka kokkasi hostellin asukkaille aamiaiseksi lettuja ja tarjosi ilmaista Baileysia kaikille. Hostellissa asui paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa oli mielenkiintoista jutella. Yksi yhdysvaltalaismies oli hirveän kiinnostunut Suomesta ja päätti sitten Albaniassa, että hakee Suomessa Helsingin yliopistoon tohtoriohjelmaan ja vaihdettiin yhteystietoja tästä johtuen.

Eli mitä voisin sanoa Albaniasta lyhennyksenä? Ihmiset ovat mielettömän ystävällisiä ja maisemat kauniita. Meininki on kaaottista, mutta jotenkin kaikki toimii. Kahtena naismatkustajana emme kokeneet mitään häirintää tai kokeneet olevamme vaarassa. Ihmiset kyllä tuijottivat, mutta kukaan ei edes huudellut perään mitään kuten Egyptissä ja Turkissa. Mieleen jäi etenkin se, miten ihmiset olivat lähes aina valmiita auttamaan silloin, kun apua tarvitsimme. Sarandessa eräs mies ei osannut neuvoa meille hostellimme sijaintia, mutta soitti ystävälleen ja kysyi asiaa. Ympärillemme kokoontui aina joukko ihmisiä neuvomaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Vaikka mielikuvat Albaniasta köyhänä ja villinä maana ovat osittain paikkansa pitäviä, maasta jäi kuitenkin mieleen lähinnä mielettömän kauniit maisemat ja mukavat ihmiset ja se oma systeemi, jolla asiat toimivat - huolimatta siitä, että varsinaista julkista joukkoliikennettä tai bussipysäkkejä ei ole, jne.. :)

PS: Nyt on viimeinen kokonainen päiväni Ljubljanassa! Ää! Yritän saada matkakertomuksen loppuun ja myös viimeisten päivien kuulumisia. Haikeaa on, mutta toisaalta päivät on menneet hirveän nopeasti, kun on yrittänyt ottaa kaiken irti viimeistään. En mä vieläkään tajua, että oon lähdössä jo huomenna. Tulee vaan tiettyjä hetkiä, jolloin tajuaa syövänsä jossain kahvilassa viimeistä kertaa tai tajuaa, että mä en oo enää ens viikolla mukana, kun jotkut suunnittelee reissuja ja bileitä