For the smile they can share the night and it goes on and on

Ennen kuin kirjoitan matkakertomuksen loppuun Kreikan osalta, pakko jakaa viimeiset hetket Ljubljanassa.

Kirjoitan tätä jo kotona Suomessa. Aika epätodellinen olo. Vikat päivät Ljubljanassa lensi siivillä. Vietettiin paljon aikaa meidän kaveriporukan kanssa, juhlittiin ja tehtiin mun "viimeisiä juttuja" - viimeiset ThaInnit, viimeiset Metelkovat, viimeiset opiskelijalounaat siellä ja täällä.

Vika ilta oli aivan mahtava, juhlittiin aamukuuteen saakka. Mulla oli aivan mielettömän hauskaa ja en ajatellut sillä hetkellä lähtöä. Vika päivä taas oli vaan todella outo, surullinen ja haikea. Kun meidän porukka saatteli mut asemalle, aloin jo asemahallissa vollottaa ja sitten itkin kivasti koko bussimatkan bussiasemalta lentokentälle. Samaten kyyneleet meinas jo alkaa valua, kun juotiin mun vuokranantajan kanssa viimeiset shotit. Aloin sitten uudestaan itkeä Suomessa, kun sain Rutalta tekstarin, että kaikki oli itkeneet mun lähdön jälkeen. Voi paska. Siirtyminen Slovenian +32 asteesta sateiseen, +11 asteen säähän oli kiva shokki.

Ljubljanassa roikkuu kenkiä ympäriinsä. Me päätettiin heittää meidän porukan kengät samaan paikkaaan roikkumaan.

Rakastan tätä kuvaa. Se on otettu mun läksäreissä vikana iltana.

Woman, who made my Erasmus special and gave me reason to travel to Lithuania!

Last moments all together :'(

Välillä sitä miettii, miks pitää ollakin niin liikkuvainen ihminen. Ystävistä puolet on siellä, puolet toisaalla. Vaikka Suomi on kotimaani, mulla on nyt myös osa Sloveniaa itsessäni ja kaikki ne ystävät, jotka tapasin siellä. Elämä jatkuu Suomessa, varmasti jatkuu. Älkää käsittäkö väärin: Musta on ihana nähdä mun perhettä ja ystäviä, tehdä suomalaisia juttuja ja syödä ruisleipää. Mutta: ei sitä puolta vuotta Sloveniassa voi vaan pyyhkiä muistista. Mä viihdyin Sloveniassa ja tunsin sen toiseksi kodikseni, sopeutuminen sinne oli helpompaa kuin Ukrainaan. Sloveniassa olo oli mieletöntä aikaa elämässäni. Ja myös hengähdystauko.Kävin kymmenessä maassa, tapasin mielettömiä ihmisiä, ärsyttäviä ihmisiä ja kaikkea sitä. Olin aika onnellinen jatkuvasti. Tulen kaipaamaan niitä ihmisiä, joista puolen vuoden aikana tuli ystäviä. Onneksi kaksi heistä asuu Suomessa, pus pus Hanna ja Sanna!

Tulen kaipaamaan Ljubljanasta monia asioita. Kahviloita ja leipomoita. Sitä, että on aina aikaa istahtaa kahville. Pieniä, autottomia katuja. Vuorimaisemaa. Ljubljanica-jokea illalla. Oluthetkiä vuokranantajani kanssa. Sitä, että Ljubljanassa tapahtui aina jotain, vaikka se oli niin pieni. Slovenian vihreyttä ja luontoa. Ihmisten ystävällisyyttä. Sloveniasssa opin jotenkin elämään hetkessä ja olemaan iloinen siitä, että mulla on kahvikuppi edessäni ja aikaa vaan istua ja ajatella. Toivon, että voisin säilyttää jotain sitä asennetta täällä Suomessakin. Samaten toivon, että osa siitä sosiaalisuudesta, jota sain Sloveniassa, säilyisi Suomessakin. En ole ikinä ollut mitenkään erityisen ujo, mutta toivoisin, että Suomessakin voisin jutella spontaanisti tuntemattomien kanssa - baarissa, bussissa, missä lie. Että en alkaisi kohotella kulmiani ärsyyntyneenä, jos joku tuntematon ihminen haluaa vaan keskustella randomeja bussissa.

Mutta joo, blogi ei sulkeudu ihan vielä, matkakertomuksen loput ovat tulossa. :)

The magic of Albania

Makedoniasta reissumme jatkui kohti Albaniaa. Matkasimme Makedonian ja Albanian rajalle taksilla ja ylitimme Albanian ja Makedonian rajan kävellen - ensimmäinen kerta, kun olen yrittänyt valtionrajan tuolla tavalla. :D Emme olleet varmoja (krhm, joo, jotkut etukäteen selvittelyt olis ehkä voineet olla kova juttu), kauanko rajalta oli lähimpään kaupunkiin, mutta koska sellainen siinsi horisontissa, päätimme kävellä sinne. Albanian rajalla meidät poimi kuitenkin pian kyytiin paikallinen mies, joka tarjoutui ajamaan meidät Korcëen, josta piti kuulemma lähteä minibussi Beratiin, joka oli seuraava matkakohteemme. Siinä vaiheessa emme vielä tienneet, että Albaniassa jokainen ohitse ajava auto voi olla potentiaalinen taksi.

Tervetuloa Albaniaan!

Korcëen päästyämme mies sitten työnsi meidät minibussiin, jonka oli tarkoitus mennä Beratiin. If we only knew.. Olimme paikallisessa minibussissa albaanien keskellä, joista kukaan ei juuri osannut englantia. Kovasti ihmiset yrittivät meille kuitenkin käsiä huitomalla vakuutella, että yes, tämä on minibussi Beratiin Elbasanin kautta. Kukaan ei vaan kertonut (tai sitten ei tajuttu :D), että Elbasanissa meidän pitää vielä vaihtaa bussia. Elbasanissa meidät sitten heitettiin johonkin minibussiin, jonka oli myös tarkoitus ajaa Beratiin. Noh, tämän bussin päätepysäkki oli sitten jokin huoltoasema keskellä ei mitään. Siinä vaiheessa alkoivat kyllä verenpaine sekä hermostusmiskäyrä olla korkealla, koska meillä ei ollut hajuakaan missä oltiin, huoltoasemalla oli vain albanialaisia miehiä joista kukaan ei osannut englantia ja sen lisäksi kello läheni jo kuutta, aka pelättiin, että aurinko alkaa laskea.

Minibussin kuljettaja jäi kanssamme odottamaan linja-autoa, jonka oli tarkoitus mennä Beratiin. Ennen sitä huoltoasemalle ajoi kuitenkin bussi, jossa luki Vlora! Koska tarkoituksenamme oli anyway olla vain yötä Beratissa ja suunnata sieltä suoraan rannikolle,päätimme hypätä Vloraan menevään bussiin (ja siinä vaiheessa mikä tahansa bussi pois sieltä huoltoasemalta olis kelvannut)

Astuttiin sitten isoon bussiin, jossa soi täysillä itämainen poppi ja jonka kaikki matkustajat tuijottivat meitä :D Bussissa oli onneksi paljon ystävällisiä ihmisiä, muun muassa eräs englantia osaava nainen, joka kovasti oli kiinnostunut meistä ja pyysi meitä olemaan varovaisia, kun liikumme kerran vain kahdestaan. Noh, Albania ei olisi Albania, jos tästäkin ei kehkeytynyt pientä draamaa - naisen vieressä oleva mies suuttui naisen varoitteluista ja alkoi huutaa tälle albaniaksi, että tämä antaa pahan kuvan Albaniasta ja albanialaisista ja vain vahvistaa stereotypioita. Näin nainen meille riitaa käänsi.

Vaikka nainen tarkoitti pelkkää hyvää, pystyin myös ymmärtämään miehen suuttumuksen ja stereotypioihin väsymyisen, etenkin sen jälkeen, kun oltiin reissattu maassa ja todettu, että ei missään vaiheessa koettu olevamme jotenkin vaarassa. Huvitti myös, kun lentokentällä eräs puolalainen mies kovasti meitä varoitteli siitä, miten emme saa mennä Albanissa minnekään alueelle, jonka asukasenemmistö onn muslimeita tai kulkea missään pimeällä yksin. Noh, mitenköhän maassa, jossa 60 prosenttia väestöstä on muslimeita, voisi välttää menemästä muslimialueille? ;) Ja ylipäätään, so what? Myönnän kyllä, että muslimaissa yksin reissaavana länsimaalaisena naisena saa kyllä yleensä huomiota, mutta ei se silti tarkoita, että joutuisit raiskatuksi ja kivetyksi. Egyptissä suhteellisen paljon reissaaneena voin todeta, että minua pelottaisi huomattavasti enemmän lähteä yksin naisena kristittyenemmistöiseen Latinalaiseen-Amerikkaan (mikä ei kuitenkaan tule estämään haavettani matkasta sinne ;)) Plus Albaniassa suurin osa naisista kulki minihameissa ja topeissa, eikä islam näkynyt katukuvassa juuri muuten paitsi muutamina moskeijoina.

Mutta joo, se siitä. Pääsimme lopulta siis Vloraan Albanian rannikolle ja sieltä viimein hotelliin, oli aika voittajafiilis yli kuuden tunnin reissaamisen ja säätämisen jälkeen.

Vlorasta matka jatkui seuraavana päivänä kohti Sarandea minibussilla. Siinä vaiheessa olimme jo vähän enemmän perillä siitä, miten Albaniassa asiat toimivat ja marssimme kunnon lipputoimistoon ostamaan liput Sarandeen. Bussimatka kesti parisen tuntia ja maisemat matkalla olivat kertakaikkisen upeat. Voi niitä vuoria ja luonnonkaunista rannikkoa. Bussimatkalla bussi pysähtyi, koska bussikuski halusi pitää puolen tunnin lounastauon. Kerran bussi pysähtyi vaan siksi, että kadulla seisova mies halusi pummia tulta kuskilta. Kovin tiukoilla aikatauluilla Albaniaan ei siis kannata lähteä reissamaaan, etenkään, kun bussipysäkkejä ei ole, ihmiset vaan kokoontuvat tiettyihin paikkoihin kaupungissa, josta bussit yleensä lähtevät.

Seuraavat päivät vietimme sitten Albanian rannikolla seikkaillen ja Sarandessa tukikohtaa pitäen. Matkustaminen oli ihanan spontaania, vaikka myös hidasta. Pysähdyimme vaan pieniin rannikkokaupunkeihin uimaan ja ottamaan aurinkoa. Kotiin pääsi aina jotenkin, sillä joku oli aina valmis tarjoamaan kyytiä. Ei me nyt tietenkään kenenkä tahansa kyytiin noustu, mutta saatiin pummittua kyydit muun muassa ruotsalaiselta pariskunnalta ja saksalaiselta pariskunnalta. Vierailimme myös Blue Eye-nimisessä paratiisissa, jossa kävimme polskimassa +10 asteessa..

Albanian maisemia.

Bussin taukopaikka.

Blue Eye. Miten Balkanilla voi olla niin kaunista luontoa kaikkialla?

Sarandessa asuimme hostellissa, joka oli täynnä pääosin Yhdysvalloista ja Australiasta tulleita matkailijoita. Hostellia pyöritti hurmaava irlantilaisnainen, joka kokkasi hostellin asukkaille aamiaiseksi lettuja ja tarjosi ilmaista Baileysia kaikille. Hostellissa asui paljon mielenkiintoisia ihmisiä, joiden kanssa oli mielenkiintoista jutella. Yksi yhdysvaltalaismies oli hirveän kiinnostunut Suomesta ja päätti sitten Albaniassa, että hakee Suomessa Helsingin yliopistoon tohtoriohjelmaan ja vaihdettiin yhteystietoja tästä johtuen.

Eli mitä voisin sanoa Albaniasta lyhennyksenä? Ihmiset ovat mielettömän ystävällisiä ja maisemat kauniita. Meininki on kaaottista, mutta jotenkin kaikki toimii. Kahtena naismatkustajana emme kokeneet mitään häirintää tai kokeneet olevamme vaarassa. Ihmiset kyllä tuijottivat, mutta kukaan ei edes huudellut perään mitään kuten Egyptissä ja Turkissa. Mieleen jäi etenkin se, miten ihmiset olivat lähes aina valmiita auttamaan silloin, kun apua tarvitsimme. Sarandessa eräs mies ei osannut neuvoa meille hostellimme sijaintia, mutta soitti ystävälleen ja kysyi asiaa. Ympärillemme kokoontui aina joukko ihmisiä neuvomaan, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Vaikka mielikuvat Albaniasta köyhänä ja villinä maana ovat osittain paikkansa pitäviä, maasta jäi kuitenkin mieleen lähinnä mielettömän kauniit maisemat ja mukavat ihmiset ja se oma systeemi, jolla asiat toimivat - huolimatta siitä, että varsinaista julkista joukkoliikennettä tai bussipysäkkejä ei ole, jne.. :)

PS: Nyt on viimeinen kokonainen päiväni Ljubljanassa! Ää! Yritän saada matkakertomuksen loppuun ja myös viimeisten päivien kuulumisia. Haikeaa on, mutta toisaalta päivät on menneet hirveän nopeasti, kun on yrittänyt ottaa kaiken irti viimeistään. En mä vieläkään tajua, että oon lähdössä jo huomenna. Tulee vaan tiettyjä hetkiä, jolloin tajuaa syövänsä jossain kahvilassa viimeistä kertaa tai tajuaa, että mä en oo enää ens viikolla mukana, kun jotkut suunnittelee reissuja ja bileitä

Matkakertomus, first part: Makedonia!

Noniin. Reissusta on selvitty onnellisesti hengissä. Täytyy kyllä sanoa, että oli ehdottomasti yksi mielenpainuvimmista matkoista, joita olen tehnyt! Matkaan mahtui luonnollisesti myös paljon säätöä, koska lähdimme reissuun sellaisella "c'ela vie" asenteella, että mennään ja katsotaan vaan, mitä matkalla tulee vastaan. Balkanin joukkoliikenteen varassa oleminen vaatii kuitenkin, krhm, hieman joustavuutta, joten matkareittimme muuttui lopulta ja näytti tältä:


Näytä suurempi kartta

Kaikesta huolimatta reissu oli kuitenkin upea ja olen ylpeä että minä ja Coline selvisimme vähän vaativimmistakin tilanteista ilman suurimpia konflikteja ja hermojen menetyksiä. :) Ja jälleen voin kyllä sanoa Balkanin varastaneen sydämeni täysin. <3 Haluan palata tänne vielä!

Ensimmäinen matkaetapimmme oli tosiaan Makedonian pääkaupunki Skopje. Skopjesta en tiennyt etukäteen juuri mitään (paitsi Aleksanteri Suuren valtavan patsaan), mutta onneksi meillä oli seurana Erasmus-kaverimme Momir, joka paljasjalkaisena skopjelaisena toimi matkaoppaanamme.

Vaikka Skopjea on paljon haukuttu tylsäksi, minä tykkäsin kaupungista. Jotain eksotiikkaa siinä oli, sellainen jännä "Soviet World Meets Islamic World" henki. :D

Skopjen "The" nähtävyys - Aleksanteri Suuren naurettavan kokoinen patsas, johon paikallisetkin tuntuivat suhtautuvan huvituksen ja inhon sekaisin tuntein. :D Iltaisin tuo patsas valaistaan vielä infernaalisilla diskovaloilla, huh huh!

Turkkilainen basaari Skopjessa.

Parasta Skopjessa oli ehkä kuitenkin se, että saimme Skopjessa majoittua Momirin isoäidin Olgan luona. Voi että tämä nainen vei sydämeni! Sen lisäksi, että tämä majoitti itselleen täysin kaksi tuntematonta tyttöä ilmaiseksi luonaan, hän kokkasi meille ruokaa ja oli kaikinpuolin hurmaava tapaus. Vaikka meillä ei ollutkaan yhteistä kieltä, löysimme jotenkin yhteisen kielen slovenian, englannin, makedonian ja käsien viehtomisen avulla. :D Istuimme muun muassa yhdessä iltaa turkkilaista saippuaoopperaa katsoen, josta minä eikä Coline tajunnut hölkäsen pöläystä, mutta jonka juonenkäänteitä Olga yritti meille kovasti selostaa. :D

Kaiken huippu oli se, että nainen olisi ollut valmis heräämään keskellä yötä kokkaamaan meille, kun palaamme baarista. Kaiken muun vieraanvaraisuuden lisäksi. Kieltäydyimme ehdottomasti asiasta, vaikka Momir meille kovasti vakuuttelikin, että "tää on ihan normaalia balkanilaista vieraanvaraisuutta".

Olga, Coline ja minä :)

Vietettyämme yön Skopjessa, seuraavana päivänä matka jatkui minibussilla kohti Ohrid-järveä. Ohrid-järvi on yksi Makedonian kuuluisimmista ja kauneimmista kaupungeista, ja myös Unescon maailmanperintökohde. Saavuimme perille hyvin hikisinä ja hostellin etsimisessä meni oma hetki (ja "ladies! we have apartments for you!" naisten hätistelyssä), mutta löysimme lopulta sen ja hostellin parvekkeelta avautuikin täydellinen näkymä Ohrid-järvelle. Koko Ohrid-järven alue ja sen ympäristö olivat aivan mielettömän kauniita.

Seuraavan päivän vietimme Ohrid-järvessä polskien ja nähtävyyksiä katsellen. Vuorten keskellä uidessa oli aika onnellinen olo.

Onnelliset (ja kahden tunnin kuluttua erittäin palaneet) naamat Ohridissa.

Ohridista matkamme jatkui sitten taksilla kohti Albanian rajaa. Rajanylityksen jälkeen alkoivatkin kunnon seikkailut, mutta niistä lisää seuraavassa postauksessa. :D

Taksimme Albanian rajalle. Kuski oli mukava, vaikka kaasuttelikin täysillä pienillä vuoristoteillä. Kun yritin laittaa turvavyötä, kuski pudisteli päätään ja sanoi "Don't worry! I'm a good driver!"

Let the trip begin!

Lyhyt päivitys: Tänään on mun viimeiset kaksi koetta. Sen jälkeen koittaa sitten vapaus kouluhommien suhteen ja tänä yönä lähdetään kohti Venetsian lentokenttää, josta lennetään Skopjeen. Ja sieltä sitten viimeinen Erasmus-trip voi alkaa.

Tältä näyttää suunnilleen matkareittimme Makedonia-Albania-Kreikka-Bulgaria:

Näytä suurempi kartta


Jännittää kyllä lievästi! Etenkin Albania on kiehtonut mua jo kovasti viimeisen vuoden ajan luettuani Anilda Ibrahamin kirjan Punainen morsian (jota voin suositella!). Odotan innolla matkaa sinne, mutta toisaalta jännittää, miten saadaan kaikki sumplittua joukkoliikenteen jne kanssa. Albaniassahan liikutaan ympäriinsä lähinnä paikallisilla minibusseilla, aikatauluja tai kunnollisia bussipysäkkejä ei juuri ole, jne.. :D Mutta täytyy vaan uskoa, että kaikki lopulta menee hyvin ja tiedossa mahtava seikkailu. Kreikassa treffataan Paula, joka on ollut tämän viikon Ljubljanassa ja jonka nyt sitten tapaan uudestaan Thessalonikissa! Hauskaa.

Lopuksi biisi, joka nostattaa aina matkatunnelmaa, vaikka tiedossa on tänään herätys kahdelta aamuyöllä ja en usko, että seuraavien päivien aikana tulee muutenkaan hirveästi nukuttua:

Sitten kun mä palaan, on enää neljä päivää Ljubljanassa jäljellä. Hurjaa.